WALTER TROUT – Broken
(Provogue PRD 77232)
”Olen aina halunnut kirjoittaa positiivisia lauluja, mutta eipä tästäkään albumista aivan sellainen tullut”.
Veteraanikitaristi Walter Troutin, 72, sarkastinen luonnehdinta uudesta levystään pitää paikkansa. Trout tekee biisejä 1960-luvun eetoksella. Sävelmissä pitää olla aitoa sisältöä ja sanomaa. Laulujen tulee antaa kuulijalle ajattelemisen aihetta.
Troutin musiikillinen tuotanto sai aivan uutta syvyyttä vuoden 2013 jälleen, kun hänelle tehtiin vaativa maksansiirto. Vakava maksasairaus, jonka voi hyvällä syyllä arvioida aiheutuneen hänen rankasta juomisestaan ja muista epäsäännöllisistä elämäntavoista, suisti Troutin välittömään hengenvaaraan. Mies riutui silmissä.
”The Blues Came Callin’” (2014) olisi voinut jäädä hänen joutsenlaulukseen, mutta toisin onneksi kävi. Tuli albumeita kuten ”Battle Scars” (2015), ”Survivor Blues” (2019) ja ”Ordinary Madness” (2020), joiden nimet jo puhuvat puolestaan. Rankkaa kamaa.
”Broken” on Walter Troutin 31. albumi. Se ei ole yhtä henkilökohtainen kuin edellinen levy ”Ride” (2022), jossa hän purki koronasulun synnyttämiä patoumiaan.
Parin vuoden takainen levy sisälsi edelleen kysymyksiä Troutin vaikeasta lapsuudesta, jota sävyttivät sodassa henkisesti rikki menneen isän päihdeongelmat ja raaka perheväkivalta. Myös hengenvaarallisen kulkutaudin valtava uhrien määrä Yhdysvalloissa sai Troutin kitaran itkemään.
Kerrottakoon, että Trout itse pakeni pandemiaa Kaliforniasta pieneen kalastajakylään Tanskaan, kuuluihan hän elinsiirtonsa takia äärimmäiseen riskiryhmään. Troutille juuttien maa oli sinänsä tuttu jo soolouran alusta, äänitettiinhän hänen debyyttialbuminsa ”Life In The Jungle” (1989) liveosuudet Tanskassa (ja studio-osuudet Ruotsissa).
”Broken” on toteutukseltaan jotenkin edeltäjiään avoimempi ja musiikillisesti vaihtelunhaluisempi tapaus. Teksteissä eivät vanhat demonit kummittele entiseen tapaan, vaan laulut kommentoivat enemmänkin yleispätevästi ihmispolon eloa ja oloa. Yleensä liikutaan elämän varjoisimmalla puolella. Mutta on siellä toivoakin ja jopa tyylipuhdas rakkauslaulu Marie-vaimolle, levyn ainoa instrumentaali Love Of My Life. Sanoja ei tarvita, kun kitara puhuu.
Nimibiisin Broken Trout esittää vierailijansa Beth Hartin kanssa. Voimavokalistin mukanaolo tuo kappaleeseen lisää syvyyttä ja karheaa elämänmakua, onhan myös Hartilla takanaan oma rankka päihdehistoriansa ja taistelu siitä selviytymiseksi. Parivaljakon keskinäinen kemia toimii hienosti ja olisi varmasti kantanut pidemmällekin. Vetävä biisi, mutta ei levyn paras.
Vielä paremmin toimii Bleed, jolla Troutin roima blueskitarointi saa aisaparikseen nuoren taitavan brittiharpistin Will Wilden. Hän on kehutun ja ansioituneen laulajan ja lauluntekijän Dani Wilden veli, ”huuliharpun Hendrix”, kuten brittilehdistö on häntä kutsunut. Yhteistyö on malliesimerkki Troutin tavasta kutsua studioon muusikoita, joilla oikeasti on annettavaa hänen musiikilleen. Kulunutta sanontaa käyttääkseni tulos on enemmän kuin osiensa summa.
Aina ei Troutkaan silti onnistu, mikä toki on inhimillistä. Rokkipuolta edustava I’ve Had Enough esittelee yllättävän laulajavalinnan, jota ainakin itse vierastan näissä yhteyksissä. Vanhan liiton heavybändin Twisted Sisterin Dee Snider ei todellakaan ole ensimmäinen vokalisti, jonka voi kuvitella Troutin biisien tulkitsijaksi. Ei hän nyt suoranaisesti mokaakaan, mutta ei myöskään tuo mitään lisäarvoa. Trout itse on hyvässä vedossa. Jotenkin aistii, että hän on myös fyysisesti aiempaa paremmassa kunnossa.
Kun pitkän uran luja perusta luotiin jo ammoin John Lee Hookerin yhtyeessä ja korkeakouluopinnot suoritettiin 1980-luvulla John Mayallin Bluesbreakersissa, niin kyllähän soiton pitääkin sujua. Yhteistyö studiossa jatkuu pitkäaikaisen tuottajaystävän Eric Cornen ohjauksessa. Corne on tuottanut puolet Troutin levyistä.
Erityisen merkillepantavaa on Troutin onnistuminen biisintekijänä. Aivan parhaimmilleen hän yltää nyt hienossa kantribluesissa, eron jälkeistä olotilaa tilittävässä karheassa Turn And Walk Away’ssa, jota vievät eteenpäin Troutin omat huuliharppuosuudet.
Kitara- ja ajoittain myös huuliharppuosuudet ovat muutenkin kautta linjan pätevää jälkeä. Erityisesti kannattaa nostaa esiin Courage In The Dark, levyn pisin esitys, jolla Trout niin sanotusti antaa palaa.
”Broken” sisältää myös hetkiä, jotka yllättävät Troutia pitkään seuranneenkin. Itselleni sellainen on Heaven Or Hell, joka on rankaksi äityvä, läpipuhuttu laulu. No Magic (On The Street) ei jää siitä kauaksi. Puhelaulua en muista aiemmin Troutilta kuulleeni.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
